Akateemisten Pelaajien jäsen ja entinen hallitusaktiivi Tapio Santala kirjoitti elokuussa 2019 omalla Facebook-seinällään seitsemänä peräkkäisenä päivänä muistelman, joka hänen omien sanojensa mukaan “keskittyy ainakin nimellisesti yhden digipelin ympärille, mutta oikeasti käsittelee laajemmin koko pelaajuuteni ja elämäni historiaa”. Pelit sijoittuvat kolmelle eri vuosikymmenelle ja kattavat erilaisia genrejä ja merkityksiä. Tämä muistelmahaaste on siis yhtäältä tarina peleistä ja toisaalta tarina Tapiosta. Nyt Tapion luvalla kirjoitukset jaetaan myös Akateemisten Pelaajien blogissa. Nauttikaa!

Tekstistä on muokattu pois muiden ihmisten nimet.

Lue ensimmäinen osa Tapion pelimuistelo 1.

Lue toinen osa Tapion pelimuistelo 2.

3/7: Command & Conquer: Tiberian Sun: Firestorm (2000, pc, pelattu ilmestymisen aikoihin)

Noniin, nyt ollaan syvällä. Command & Conquer voi olla se eniten vaikuttanut pelisarja minun elämässäni. Tämä on erikoista siitä vinkkelistä, että en muutoin ole kovin kokenut, tai kiinnostunut reaaliaikastrategioiden pelaaja. Pääasiallinen selitys on kuitenkin aika helppo löytää. Pelisarjan aloittaneessa tiberium-saagassa keskeistä oli taistelu kahden joukkueen välillä. Oli YK:n perustama Global Defence Initiative, joka yritti sotilaallisin keinoin taistella uskonnollissävytteistä terroristijärjestöä, Nodin veljeskuntaa vastaan. Vaikka myöhemmät osat onnistuivat jossain määrin säröttämään yksinkertaista hyvä-paha –jaottelua, alussa oli aika selvää, että GDI oli hyvä ja Nod paha. Ehkä tämä olisi jo riittänyt pitkälle: Uskonnon ja pahuuden yhdistelmä olisi ollut selkeä syy demonifiksoituneelle Tapiolle olla utelias Nodista. Tämä ei kuitenkaan ole selitys, miksi juuri Command & Conquerista tuli niin suuri asia. Selitys ei löydy Nodista yleensä, vaan jostain Nodin sisältä. Tapio tarvitsee jumalansa ja sen tarjosi Nodin veljeskunnan salaperäinen ja karismaattinen johtaja, Kane.

Kanen suurelle merkitykselle elämässäni vaikutusta oli varmastikin sillä, että Command & Conquerin tarinaa kuljetettiin sotilastehtävien välillä ihan oikeiden ihmisten näyttelemillä live action -välivideoilla. Näin ollen myös Kanella oli oikea näyttelijä, Joseph Kucan, jonka vuoksi Kane puhui, liikkui ja ilmehti ihan oikeasti siellä ruudulla. Suurempi vaikutus on kuitenkin Kanen ulkonäöllä. Isoveljen näyttämän partaisen pitkätukan ja Romeron vaihtoehtoisen parrattoman pitkätukan ihanteiden kaksintaistelu ja olemassaolon perusteita halkova ristiriita päättyi lopulta partafetissin hyväksi Kanessa. Siinä missä sekä isoveli että paperi-Romero olivat kumpikin saastaisia pitkätukkia, oli Kane kuulapää. Fanituksen ja pakkomielteen kolmas vaihe oli siis Nodin itseoikeutettu messias, joka oli kalju, parrakas ja mustiin pukeutunut, mutta salaperäisyyteen verhoutunut globaalin sotilaallis-uskonnollisen järjestön johtaja.

Ei tarvitse olla suurin Kanen kirkon arkkipiispa väittääkseen, että mielenkiintoisinta Command & Conquer –sarjan tarinassa on juuri Kane. Tiberium-saagan tapahtumat kulkevat aina 2000-luvun alusta 2070-luvulle, mutta kerta toisensa jälkeen Joseph Kucan palaa rooliinsa. Kane ei kuollut, eikä näyttänyt ikääntyvän. Vastausta ei kuitenkaan tullut kaikkein kutkuttavimpaan kysymykseen: Kuka Kane oli? Saattoi rakentaa yhteyksiä siitä, miten Cain raamatussa surmasi veljensä ja miten Jumala tämän jälkeen karkotti hänet Noodin maahan. Saattoi myös pohtia, mikä yhteys oli pelistä löytyvillä tuntemattoman rodun avaruusaluksilla ja epäinhimillisellä Kanella. Saattoi pohtia, mutta Kane itse ei vahvistanut, eikä kumonnut ympärillään vellovia myyttejä. Kane ei myöskään antanut selvitystä lopullisesta päämäärästään, vaikka selkeästi Kanella oli suunnitelma ja hänen tavoin salaperäinen tiberium-resurssi kuului tähän suunnitelmaan elintärkeänä.

Nodin ja Kanen fanaattisena kannattajana oli ikävästi tuomittu pahan ja hyvän binäärisen vastakkainasettelun käsittelyn kaavamaiseen kohtaloon. Tahtoo sanoa, että hyvät voittavat aina ja pahat häviävät aina. Koska Nod oli representoitu tekno-militaaris-uskonnollisena pahana, sen tuomio oli hävitä. Vaikka peleissä oli tavallisesti kaksi kampanjaa, yksi GDI:lle ja yksi Nodille, vain toinen näistä oli seuraavan osan ilmestyessä kanoninen. Niinpä ensimmäisen C&C:n (1995) lopussa GDI tuhoaa Nodin temppelin Sarajevossa ja Kane jää tämän tuhon keskelle. Sarjan toisessa osassa, Tiberian Sunissa (1999), Kane tekee kuitenkin selittämättömän paluun, mutta GDI:n kampanjan lopussa hänet kukistetaan jälleen, kun sankari lävistää Nodin messiaanisen johtajan jonkinnäköisellä pistimellä, tai keihäällä.

Kun sitten Tiberian Sunin pelaamisen jälkeen luin Pelit-lehdestä uutisen, että pelille tulee sen tarinaa jatkava lisäosa, Firestorm, järkytyin. Järkytyksen syynä ei ollut niinkään uutinen itse lisäosasta kuin sen tekemät paljastukset sen sisällöstä. Uutisen otsikko nimittäin kuului: KANE ON KUOLLUT. Olin toki pelännyt pahinta, mutta saatoin kuitenkin elätellä toivoa, että Nodin voitto voisi olla kanoninen, tai että jommankumman loppuratkaisun sijaan lisäosa alkaisikin jostain muusta lähtökohdasta, tai että Kane voisi tehdä toisen paluun. Haaveet kuitenkin murskattiin, sillä GDI:n voitto oli jälleen kanoninen, jumalani lävistäminen oli tarinan kannalta virallista ja Kane… oli kuollut. Siinä missä Stuntsin kenttäeditori oli tarjonnut virtuaaliset suojamuurit ja Dublo Legot materiaalisen suojamuurin, ei tällä kertaa ollut pakoa. Pelin suunnittelijat olivat käyttäneet kanonisuuden hallinnan valtaansa ja tuhonneet yhden fanin haaveet. Muistan vielä hatarasti tuon otsikon lukemisen ja sen tyrmistyksen, kun usko, toivo ja rakkaus tukahdutettiin.

Vaikka Firestorm oli jo ennen ilmestymistään surutyötä, minä kuitenkin pelasin sitä. Ehkä olin utelias uudesta jatkosta, tai ehkä edelleen herättelin toivoa messiaan paluusta. Tunteellisen käsittelyn vaikeuden lisäksi Firestorm oli pääpelin pelanneille faneille suunnattuna lisäosana tavalle tyypillisesti perin vaikea, eikä historiani häviämisen pelkoisena huijauskoodarina helpottanut tuon vaikeuden voittamista. Pari ensimmäistä tehtävää niin GDI:n kuin Nodin kampanjassa oli kaikki mihin pystyin moneen kuukauteen, mutta lopulta yrityksen ja erehdyksen kautta uudet strategiat ja uudenlaisten tehtävien vaatimat pelitavat alkoivat löytyä. Tarinan puolesta lisäosassa tapahtui käsittämätön, kun GDI ja Nod joutuivat liittoutumaan keskenään taistellessaan Nodin entisen tekoälyn, CABALin, kyborgiarmeijoita vastaan.

Huijari oppi hitaasti voittamaan huijaamatta ja kulki läpi haastavien tehtävien maailmassa, jossa Jumala oli kuollut. Tie johti lopulta äärimmäiseen haasteeseen tehtävässä, joka kaikkien merkkien perusteella oli Nodin kampanjan viimeinen ja jossa tarkoituksena oli tuhota CABALin ydin. Ydin oli kuitenkin piilotettu läpäisemättömän voimakentän taakse, joten ensimmäinen tavoite oli saada tuo voimakenttä pois päältä. Se oli tuskallinen suoritus, jossa epäonnistuin useasti ja kerrytin pienten onnistumisten kautta tietäni hitaasti lähemmäs voittoa. Ylivoimaiselta tuntunut tavoite kuitenkin onnistui lopulta: CABALin armeijat oli voitettu ja voimakenttä laski. Tällöin tapahtui kuitenkin vielä yksi odottamaton käänne, kun CABALin matala ääni ilmoitti: “Activating latest defence protocol, the defender, now.”

Voimakentän sisällä CABALin ytimen vieressä oli todellakin ollut omituinen rakennelma, jonka nimi pelin mukaan oli “Core Defender”. Kun voimakenttä laski, tuo rakennelma muuttikin äkkiä muotoaan ja siitä tuli valtava robotti, joka alkoi välittömästi marssia kohti tukikohtaani. Siirsin voitokkaat joukkoni ytimenpuolustajarobotin kimppuun, mutta kahdella valtaisan nopealla ja tehokkaalla laserillaan, sekä mittavalla kestävyydellään robotti teki selvää koko armeijastani ja jatkoi uhkaavaa marssiaan kohti tukikohtaani. Syke kasvoi ja häviämisen pelkääjällä oli kovat paikat. Toivottomassa tilanteessa oli pakko turvautua aiempaan tallennukseen. Se mahdollisti valtavan armeijan rakentamisen ennen kuin CABALin ytimen ympärillä oleva voimakenttä laski. Tankkien, tykistön ja banshee-hävittäjien suurella yhteistyöllä ylivoimainen robotti lopulta tuhottiinkin. Voitonriemu alkoi nousta, eikä CABALin ydin enää tarjonnutkaan mainittavia haasteita voitokkaille joukoilleni.

Kuten on tavallista Command & Conquerien kampanjoille, myös Firestormin Nodin viimeisen tehtävän jälkeen oli loppuvideon aika. Siinä Nod juhli voittoaan ja uutta syntymäänsä pääpelissä kohdatun tappion jälkeen. Silloisen pelihistoriani suurimman haasteen voittamista suurempi ilon lähde tuli kuitenkin yllättäen, kun kuva leikkasikin pois voitonjuhlista outoon, kirkkaasti valaistuun huoneeseen, joka oli täynnä tuntemattomia tarkoitusperiä palvelevia lasikapseleita, joissa oli ihmishahmoja. Kamerakuva lähestyi yhtä näistä kapseleista ja tarpeeksi läheltä saatoin nähdä todeksi sen, mikä kauempaa näytti kuin epätoivoisesti kaivatulta keitaalta keskellä kuivinta aavikkoa: Kapselissa lillui todellakin Kane. Kuva siirtyi kapselissa olevaan ruutuun, jossa näkyi CABALin ja Kanen kasvot päällekkäin samalla, kun kuului ääni, joka oli yhdistelmä kummankin ääntä. Kane/CABAL kertoi, miten kaikki oli mennyt niin kuin hän oli suunnitellutkin ja miten juoniminen tulisi jatkumaan edelleen.

Olin iloinen. Olin niin iloinen, sillä jumalani oli pelastettu. Muistan, miten ryntäsin silloisen kotini takapihan nurmikolle tanssahdellen juhlimaan iloani ja riemuani. Se oli vaikein voittoni, mutta se oli myös suurin pelastukseni. Niin suuri oli tuon tapahtuman merkitys Tapiolle, että vielä seitsemännellä luokalla hän mainitsi sen luokkavihossa parhaimpana muistonaan. Sittemmin Tapiota vielä hemmoteltiin lisää, kun Firestormin myötä Command & Conquerit ottivat käyttöön käytännön, jossa kumpikin kampanja kertoo yhden tarinan eri näkökulmista. Näin ollen Kanen paluu oli kanoninen perusta seuraavalle osalle, Tiberium Warsille (2007). Ennen sen pelaamiseen ryhtymistä kävin eräänlaisen meditaatioharjoituksen avulla läpi toiveitani tulevan pelin suhteen ja valmistin itseäni siihen, että vaikka sieltä tulisi taas yksi tarina GDI:n voitosta, sen ei tarvitsisi vaikuttaa minun vakaumukseeni Kanen uskollisena palvelijana. Peli lopulta lunasti toiveeni hyvin. Varinainen Kane-fanaatikon palkinto oli kuitenkin tämän lisäosa, Kane’s Wrath (2008), jossa oli pelkästään yksi kampanja, joka oli kokonaisuudessaan pyhitetty Nodille ja Kanen juonille. Voi sitä autuutta ja pyhien väristysten riemukasta sinfoniaa!

Koko Tiberium-saaga tuli tarinallisesti päätökseensä pelissä Tiberian Twilight (2010), joka sai suuria haukkuja ja suurelta osin ansaitustikin. Haluan kuitenkin korostaa henkilökohtaisemmin partafetissin tarinoinnin ja Kane-saagan lopussa, että Tiberian Twilight piti kiinni siitä yhdestä tärkeimmästä asiasta, jonka varassa sen tarinan kiehtovuus eli ja kuoli. Tämä kiinnipito ei myöskään ollut vain yhden fanin epätoivoinen toive, vaan myös sellainen toive, jonka Joseph Kucan itse esitti jossain haastattelussaan hahmostaan. Se oli toive siitä, että Kanen mysteeriä ei ratkaistaisi. Tätä ratkaisua ei totta tosiaan tullut. Pelin ja pelisarjan lopussa Kane toteaa surumielisesti viimeisinä sanoinaan, miten särkyväisiä ihmiset ovatkaan. Sen jälkeen hän astuu portaaliin, joka vie hänet tiettävästi pois Maasta ja takaisin kotiin – missä ikinä se onkaan. Kuka Kane siis oli? Vahvistetusti ei oikein mitään, mutta vahvistettavasti ainakin yhdelle Tapiolle vaikka mitä. Nämä kaksi puolta ovat toisilleen olennaisen tärkeitä: Se, että Kane on mysteeri, salli sen olla minulle jumalhahmo. Ei tarvitse lukea mittavia määriä Heideggerin filosofiaa ymmärtääkseen, että joskus kaikkein tärkeintä on kysymys, eikä suinkaan vastaus.

Tarinani on päätöksessä. Olen jälleen uinut läpi kokonaisten merkitysten ja muistojen merien ja valinnut sieltä pisaran kertoakseni sen kautta tarinan. Mitä tällä kertaa siis kerroin? Nähdäkseni tämä oli yleisesti tarina lähes 20 vuotta kestäneestä pelisarjan fanituksesta ja siihen liittyvistä toiveista, pettymyksistä, iloista ja suruista. Samalla se oli tarina yhdestä elämäni merkittävimmästä hetkestä, enkä aio hävetä hiukkaakaan, kun tunnustan, että koin sen yksinäisyydessä ilman aitoa vuorovaikutusta toisen ihmisen kanssa. Samalla se oli jatkotarina partafetisismilleni, jonka nähdäkseni suurin ja pitkäaikaisin keskipiste elämässäni on ollut juuri Kane. Nodin veljeskunta ja Kane ovat olleet yhtäältä omaa leikillistä uskonnollisuuttani, mutta samalla ne ovat toki osa suurempaa jatkumoa.

Tähän osaan päättyy partain tarina, mutta pelien tarinointi jatkuu vielä neljän osan verran. Seuraavassa siirryn kunnolla vuosituhannen vaihteen tälle puolelle ja sen tuomiin uusiin tuulahduksiin. Silloin Tapio suorittaa rituaalinomaisen puhdistautumisen huijariudesta ja kurkottaa korkealle tähtiin.

Kirjoittaja: Tapio Santala