WipEout ja ysärin lapsen musiikkimaun kiihdytetty adrenaliinisyöksy
Interventionkin uhalla ensimmäisen Akateemisten Pelaajien blogitekstini kunniaksi: hei, olen Juha, Akateemisten Pelaajien blogivastaava, ja pidän pelien ja muiden seikkojen lisäksi tämän tekstin kannalta relevantisti konemusiikista. En kuitenkaan niin paljon, että kirjoittaisin vain musiikista (video)pelejä akateemisesti käsittelevässä blogissa postauksesta toiseen. Tästä tulikin mieleen, että akateemisuus on teksteissäni korkeintaan viitteellistä hassuttelun nojalla, joten lähdeviitteitä ja muuta virallista en harrasta, yliopistossa niitä oli ihan tarpeeksi.
WipEoutista on silti hyvä aloittaa, sillä siinä yhdistyvät pelit, musiikki, nostalgia ja omakohtainen kokemus. Saatan tulevaisuudessa kirjoitella lisääkin pelimusiikista ennen kuin vaivun lopullisesti japsiropepsykooseihin tai muihin aiheisiin, joita pidän oleellisina, ainakin itselleni. …Sekä patistaa aina silloin tällöin muitakin AP-aktiiveja tarttumaan sanan säilään, jos asiaa riittää!
CONTENDER ELIMINATED
Kerron joskus WipEouteista peleinä lisääkin, mutta jos sarja on jäänyt välistä, kyseessä on tulevaisuuteen sijoittuva PlayStationin varhaisen imagon kannalta legendaarinen ajopelisarja, Pleikkarin vastine Nintendon F-Zeroille ja tosimaailman formuloille. Jos uuden Pleikkarin launchia seurasi tuorein Ridge Racer, WipEout seurasi melko pian perässä.
WipEoutien painovoimaa uhmaavilla virtaviivaisilla aluksilla kaahataan parhaimmillaan pahuksen lujaa ja ammutaan samalla vastarinta radalta poimittavilla aseilla, kuten ohjuksilla, miinoilla ja radan ilmaan paiskaavalla quake disruptorilla. Mario Kartia muistuttavasta asekohelluksesta huolimatta Wiparit ovat puhtaita taitopelejä, sillä jos ilmajarruja ei hallitse nopeammilla nopeusluokilla, kärkeen ei ole mitään asiaa.
Ilman WipEoutien kehää kiertävien antigravitaatioalusten tenhoa on melko todennäköistä, ettei nykyään kuuntelemani musiikki olisi samanlaista. Pahimmassa tapauksessa kuuntelisin ikävystyttävän geneerisen suomalaisen tapaan heviä, radiohittejä ja iskelmää, tai vaihtoehtoisesti eliniän mittaista versiota Philip Glassin 4’33”:sta. Pääasia on, että tiedän kuuntelevani parempaa musiikkia kuin muut, aivan kuten kaikki maailman ihmiset ajattelevat itsestään, ja se on aivan okei.
En ole varsinaisesti musiikkiharrastaja, vaikka ihmisten ilmoilla korviani useimmiten peittävät Marshallin kuulokkeet toisin väittävät. Podcastitkin on keksitty. Toisaalta harrastuneisuudesta kielii muutaman sadan cd-levyn kokoelmani aikana, jona kuukausimaksulla striimauspalvelusta soitetaan mitä halutaan. Itse en halua, vaan rippaan levyn tietokoneelle kuin joskus jurakaudella ja kotelo näyttää nätiltä hyllyssä.
“MoonTV o siit’ hyvä et’ se o ihmiste tekemä.” – Joku muusikkojäbä MoonTV:n mainosinsertissä
Ensimmäinen PlayStation eli PSX eli PsOne oli pelikonsolin lisäksi oikein näppärä levysoitin. Eräille saattaa silti tulla yllätyksenä, että laitteen oman päävalikon kautta pystyi kuuntelemaan tiettyjen pelien ääniraitoja, eli usein soundtrackeja. Ominaisuus oli läsnä omien pelieni kohdalla mm. WipEouteissa ja Rollcageissa, ja lapsena niiden biisejä tuli kuunneltua pelin ulkopuolella kaverin kanssa. Olisi kieltämättä mielenkiintoista, jos nykyään illanistujaisissa joku tempaisisi eetteriin ykköspleikkarin ja alkaisi tykitellä sen kautta ysäriteknoa.
En tuolloin ollut kiinnostunut musiikista, mikä lienee mistään mitään tietämättömien pikkupentujen kohdalla ihan tavallista, jos oma identiteetti ja kiinnostuksen kohteet alkavat muodostua teini-iässä. En tiedä, olen humanisti. Jos totta puhutaan, vanhempiani seuraamalla kohtalona olisi ollut iskelmä ja päättymätön satama-altaaseen tuijotus, ja ala-astementaliteetilla hauskinta ikinä oli bongata lähikaupasta Bat & Ryydin Ehtaa tavaraa, joka kieltämättä nykyäänkin on ihan uskomaton bänger.
Vasta myöhemmin altistuin Music Televisionille, jonka myöhäisillan levottomat animaatiosarjat, Jackass ja muu tyhmäily kiehtoivat musavideopotpuria enemmän (HUOM! Elettiin aikaa ennen realityoksennusta, jonnet ei muista!) ja MoonTV:lle, jonka peliohjelmat kiinnostivat viiden pennin Suomen musaskenen julkkiksia juovuksissa haastattelevaa Walpion Vallua enemmän.
Jostain kumman syystä välttelin musiikille aktiivista altistumista yläasteen alussakin, kunnes kävi mielessä uskaltautua levykauppaan, etsiä WipEoutissa esiintyneen bändin levy ja hämmästyä. Tätäkö ne kovikset tekevät, kuuntelevat musiikkia? En pitänyt itseäni koviksena, mutta kuuntelin ja pidin.
Lose yourself in the jungle of ambient sounds
Niin pitivät monet muutkin. Psygnosiksen eli myöhemmin Studio Liverpoolin WipEoutit eivät suinkaan olleet ensimmäisiä pelejä, joiden soundtrackissa hyödynnettiin lisensoitua musiikkia. Varovaisesti silti väittäisin futurististen ajopelien olleen ensimmäisten joukossa varsinkin elektronisen tanssimusiikin kohdalla. Ensimmäisen WipEoutin julkaisuvuosi 1995 oli teknon läpimurron aikaa, ja soundtrackille mahtui Psygnosiksen hovisäveltäjä Tim ”Cold Storage” Wrightin kipaleiden lisäksi vain kolme lisenssibiisiä.
Kunnon jysähdys tapahtui vuotta myöhemmin WipEout 2097:ssä, jonka biisikattaus on lähes täydellinen läpileikkaus konemusiikin silloisesta skenestä; todellisia jättihittejä, kuten Fluken Atom Bomb, The Future Sound of Londonin We Have Explosive ja The Prodigyn Firestarter. Hupaisana faktana todettakoon, että Maikkarin musaohjelma Jyrki (jonka heiluvaa kameraa käytettiin varhaisten 3D-pelien huonon kameran esimerkkinä aikalaispeliarvioissa) käytti introssaan 2097:n soundtrackilla esiintynyttä Fluken V Six -biisiä. 2097 sai myös oman soundtrack-levynsä, jossa on melkein sama kattaus kuin pelissä, mutta mukana on Daft Punkia, koska, no, Daft Punk.
Jos mielii kuunnella yleissivistyksenä tasan yhden lisensoitua konemusiikkia edustavan pelisoundtrackin 1990-luvulta, väitän WipEout 2097:n olevan paras, arvokkaasti vanhentunut valinta. Meikäläisen korvaan sen soundi kuulostaa yhä tulevaisuudelta, joka tapahtuu, öh, noin 74 vuoden kuluttua. Siellä nähdään!
Ensimmäinen pelaamani WipEout on kuitenkin Wip3out, eli kolmososa. Kolmas WipE on tyyliltään minimalistisempi ja soundiltaan kuratoidumpi Sashan (ei sen huutomerkki-Sashin, jonka maailma tuntee pahuksen Ecuadorista) käsissä. DJ teki peliin viisi biisiä ja sisällytti listalle myös Xpanderin, joka on yhä paras kuulemani trancebiisi koskaan, enkä erityisemmin edes välitä trancesta. Muusta lisenssimusiikista vastasi mm. The Chemical Brothers, Orbital ja Underworld. Kolmosen auraalinen kokemus oli eri tavalla orgastista näille korville, mutta en silti nostaisi sitä merkittävyydessään yhtä korkealle jalustalle kuin kakkosnollaysiseiskan tapauksessa.
Ovat pelisarjassa musiikkeineen myös WipEout 64, Fusion, Pure, Pulse, HD, 2048 ja Omega Collection, mutta pidättäydyn nyt vain ensimmäisessä kolmikossa, ykköspleikkarin viitekehyksessä. Sen verran sanon jatko-osista, että Fusionin kattauksesta pidin ja se on jäänyt kokonaisuutena mukavasti mieleen, mutta myöhemmät ovat puuroutuneet massaksi ja käytin WipEout HD:n kohdalla paljon enemmän itse kasaamaani soittolistaa. Jos muuten WipEoutissa huudattaa taustalla heviä Norjan synkimpien vuonojen syvyyksistä, on oma piiri varattuna Helvetissä.
Sukupolvi kolmio ympyrä risti neliö
Big beat hallitsi tanssilattioita ysärillä muutaman vuoden ajan. Fatboy Slimin nerokkaat musiikkivideot pyörivät MTV:llä jatkuvalla loopilla ja The Prodigy kosiskeli rokkareita electronican pariin kuten Perturbator ja kumppanit nykyään. Musiikilla markkinoitiin WipEouteja ja WipEouteilla markkinoitiin musiikkia sekä PlayStationin imagoa poispäin lasten Nintendo-söpöilystä kohti (ysäri)coolia klubimeininkiä nuorille aikuisille. Pleikkarille oli WipEoutin nopeita scifialuksia, Ridge Racerin ja Gran Turismon nopeita autoja, Tekkenin rankkoja nyrkkejä, Lara Croftin, tuota, pyramidit, veikeän asenteikas Crash Bandicoot ja tietenkin Bubsy 3D, kun Mario sanoi sienimaailmassa wahuu ja putosi rotkoon. Kyllä minä pidän Nintendostakin, vähän vain kärjistän.
Mikä olisikaan parempi mielikuva lähestyvästä Y2K:sta kuin ketamiinipäissään laavalamppuestetiikassa könyävät bilehileet hytkymässä jumputuksen tahtiin, kun välkkeen seasta sameilla silmillä hädin tuskin erottaa kaulapartanörtin tykittämässä FEISARilla Gare d’Europassa nopeusennätystä Rapier-nopeusluokassa? Onneksi olin tuolloin vielä lapsi enkä teini, mutta en kyllä teininäkään olisi mennyt klubille kuuntelemaan teknoa, aikuisiästä puhumattakaan. Jospa sitä ensi vuonna yrittäisi käydä Englannissa jollain keikalla, kun eivät nuo kuuntelemani artistit tule nykyään yksittäiskeikoille Suomeen tai jos tulevatkin, ovat festareilla ja mieluummin työnnän ruuveja korviini kuin että kävisin festareilla.
WipEouteista oli helppo aloittaa oma musiikin kuuntelu pelien ulkopuolelta. Aluksi haltuun tietysti peleissä esiintyneiden artistien/bändien tuotantoa ja salapoliisityön jälkeen samantapaisten esittäjien kokeilua. Minulle pahuksen isona kimmokkeena oli Warp Records, joka ei tullut WipEoutien musiikin kautta vastaan, vaan välillisesti pelien designin kautta, sillä Wiparien tyylistä vastannut The Designers Republic on tehnyt ja tekee yhä graafista yhteistyötä Warpin kanssa.
Joten sitä kautta tutustuin nimeltään parjattuun ns. IDM-genreen (Intelligent Dance Music), joka ei ole välttämättä älykästä eikä tanssittavaa eikä myöskään musiikkia. Aphex Twinin, Squarepusherin, µ-Ziqin, Luke Vibertin ja Venetian Snaresin myötä avautuivat myös fuusiojazz, jungle, happotekno, drum ‘n’ bass ja breakcore. Jos IDM on liian epäkonventionaalista ja vaikeaa, voi myös väittää, että koneen tuottamaa musiikkia ei tule verrata oikeasti soitettuihin soittimiin ja ukot painelevat nappeja ja kuuluu pliip plööp. Olipa tekotapa mikä hyvänsä, tiedän kyllä milloin jokin kuulostaa kivalta. Kenties ihmiset voidaan poistaa tulevaisuudessa yhtälöstä ja tekoäly tuottaa tarkkaan kuratoitua algoritmista musiikkia sieluttomille massoille!
En nyt lähde luettelemaan kaikkia kuuntelemiani konemusiikkibändejä, vaan totean, että Iso-Britannia on hyvän musiikin kehto, Autechre ei ole liian läpäisemätöntä musiikkia, The Orb on suosikkibändini, industriaali on ihan tarpeeksi rankkaa olematta nolostuttavan ärsyttävää kuten hevi ja Scooter on tyhmää paskaa paitsi ehkä hyvin ironisesti. Useimmista genreistä löytyy jotain kivaa, mutta pidättäydyn elektronisessa.
Pointtina on kuitenkin se, että musiikkimakuni potkustarttasi hyvin pitkälti WipEoutien ansiosta (nostan myös Rollcage Stage II:lle hattuani!) ja levittäytyi orgaanisesti eteenpäin. Kaikki muissa peleissä jälkeenpäin kuulemani ei ole enää luonut vastaavanlaista pohjaa tutustua vaikkapa täysin erilaiseen musiikkiin (vrt. mongolialainen kurkkulaulanta, Viperin tuotanto), vaan hyvä musiikki on ollut hyvää musiikkia ja huono huonoa, ellei jopa ennätyshuonoa.
Mutta ei nyt sellaista WipEouteissa. Uudemmissa osissa musiikki jopa tukee pelikokemusta, kun Zone-pelimuodossa radan pelkistetyt grafiikat sykkivät musiikin tahtiin, tunneleita reunustavat äänipalkit ja hypyn aikana musiikki feidaa hetkellisesti. Tätä lähemmäksi synestesiaa pääsee vain Rezissä.
Ei tule silti unohtaa kolmen ensimmäisen WipEoutin musisoijia, joten tähän loppuun olen laatinut näppärän katsauksen, mitä esittäjille kuuluu nykyään!
WipEout 1-3:n soundtrackin esittäjät – missä he ovat nyt?
WipEout: Chemical Beats
WipEout 2097: Dust Up Beats, Loops of Fury
Wip3out: Under the Influence
Ed Simons ja Tom Rowlands ovat menossa yhä mukana Brittien semipsykedeelisenä elektrojättiläisenä, jonka tahti ei ole hiipunut ja tasokin on minusta pysynyt mainiona, kun pakolliset kollaboraatiot ovat pysyneet ihan järkevinä. Kymmenes studioalbumi For That Beautiful Feeling julkaistiin syyskuussa 2023 ja aivan vastikään julkaistiin biografia nimeltä Paused in Cosmic Reflection, koska he ovat olleet menossa mukana niin pitkään. Hupaisana faktana eräillä E3-messuilla (olikohan 2015 tai 2016?) heidän Go-biisiään ylisoitettiin aina kun joku tuli lavalle esittämään firmansa uusinta floppia.
WipEout: Cairodrome, Cardinal Dancer, Cold Comfort, DOH-T, Messij, Operatique, Tentative, Trancevaal
WipEout 2097: Canada, Body in Motion
Psygnosiksen hovisäveltäjä Tim Wright aloitti ysärin alussa pelisoundtrackit Amigalla ja on ollut hillittömän monessa pelissä mukana, WipEoutien lisäksi esimerkiksi Lemmingsissä, Shadow of the Beastin jatko-osissa ja Colony Warsissa. Viimeisin peli vaikuttaisi Wikipedian (tässä minun akateeminen lähteeni) mukaan olevan kolmen vuoden takainen Pacer (o.s. Formula Fusion), eli WipEoutien henkinen perillinen, melko ironisesti. Wright pyörittää Tantrumedia Limitediä, joka härvää musiikin ja multimedian parissa. En ole itse asiassa kuunnellut muuta Cold Storagea, vaikka ainakin jossain välissä Cold Storagen nettisivuilta sai ladattua ilmaiseksi miehen musiikkia.
WipEout 2097: Atom Bomb (Straight 6 Instrumental Mix), V Six
Fluken hiipuminen 2000-luvun taitteen jälkeen on pahuksenmoinen sääli, sillä jokainen heidän levynsä on kerrassaan erinomaista settiä, jopa ne vanhemmat, jotka eivät päätyneet ysärin lopun leffojen (Matrix Reloadedin Zion eli Another Kind of Blues), pelien (mm. Need for Speed Underground 2:n Switch/Twitch) ja mainosten taustalle. Perhekuviot tulivat musakuvioiden tielle, mutta siitä huolimatta Fluke jatkui vähän aikaa kahteen suuntaan. 2 Bit Piessa jatkoi laulaja Jon Fugler ja bändin 2 Pie Island -levy sai hyvin vähän huomiota, vaikka se on käytännössä lisää hyvää Flukea.
Sen sijaan Fluken säveltäjä Mike Tournier perusti erään toisen tyypin kanssa Syntax-bändin, jonka Meccano Mind -levy on törkeän hyvä ja luultavasti vain aavistuksen tunnetumpi kuin 2 Pie Island. Muutama levyn biisi esiintyi 2000-luvun sarjoissa ja peleissä (The O.C., DRIV3R) ja EP-projekti pääsi alkuun, kunnes striimaajakansa unohti bändin olemassaolon, koska pikkusieluinen Syntax-bändi Jenkkilästä pakotti sen paremman Syntaxin poistumaan internetistä. Kiitos tästäkin ja kauan eläköön Fluke.
WipEout 2097: Herd Killing (soi introvideossa), We Have Explosive, Landmass
FSOL on mitä ilmeisimmin yhä elossa ja olen pudonnut kärryiltä mitä Gaz Cobain ja Brian Dougans nykyään tarkalleen ottaen touhuavat, sillä heillä on noin miljoona sivuprojektia ja vanhoista EP:istä on näemmä viime vuosina tullut päivityksiä. Tahti on kaksikolla hurja ja en ole varma, tekevätkö he koskaan enää mitään ”normaalia” studioalbumia, kun diskografiassa on niin hurjasti numeroituja Environmentseja ja From the Archiveseja. Arvostan yhä heidän orgaanisen hämmentävää performanssiaan, joka ei totisesti kuulosta miltään muulta kuin FSOLilta. Erityismaininta myös Gazin hippijeesuspsykedeliahabitukselle, sillä FSOLin The Amorphous Androgynous -psykedeliarockelektrosivuprojekti pyörii jossain nerokkuuden ja tyhmyyden happoisilla rajaseuduilla. Welcome to the Galaxial Pharmaceutical!
WipEout: Afro Ride
WipEoutien aikaan Leftfield oli kaksikko, jossa nyt jatkaa vain Neil Barnes. Leftfield teki 16 vuoden tauon jälkeen paluun vuonna 2015 Alternative Light Source -levyllä, joka säilytti hyvin uniikin tyylinsä nykyaikaisella otteella. Aivan kuin taukoa ei olisi tapahtunutkaan. Viime vuonna tuli This Is What We Do, joka pitäisi ottaa joskus haltuun. Leftism ja Rhythm and Stealth ovat syystäkin klassikkoja 1990-luvulta. Metelihörhöille anekdoottina kerrottakoon, että Leftfield sai 1996 porttikiellon Brixton Academyyn hajotettuaan rakennuksen katosta laastia. Sen aiheutti 137 desibelin volyymi.
MKL
MKL:stä on vähiten kerrottavaa. Gary McKill oli töissä Psygnosiksella silloin joskus ja on tehnyt musiikkia myös Destruction Derbyyn ja Colony Wars: Red Suniin. Surrender on vähän meh, mutta Controlista pidän. Control oli myös eräällä PSOnen demolevyllä placeholderina Devil Dicen taustamusiikkina! Luovan googletuksen perusteella hänet löytää Linkedinistä. Koska olen niin verkostoitunut, minulla ei ole tiliä sinne, jotta voisin nuuskia lisää, mutta hän on näköjään music composer/producer/tutor at freelancer, eli jotain tekee jossain, ilmeisesti Leedsissä.
WipEout: Wipeout (P.E.T.R.O.L.)
Wip3out: Know Where to Run
Hartnollin veljekset Paul ja Phil ovat se toinen Brittein elektrojättiläinen, jota ei tule sekoittaa yhtä jättimäiseen The Orbiin. Vaikka Pallo on lempparibändini, Orbital pääsee hyvin, hyvin lähelle. Hartnollit lähtivät kahdesti eri musiikkipoluille ja Paul on siinä sivussa tehnyt omalla nimellään ja 8:58:na levyn (ja Phil ollut puolikas Long Rangea), mutta nyt he ovat yhdessä ja tekevät hitaasti mutta varmasti uutta Orbitalia, joka ei ole aivan sitä vanhaa klassisen iätöntä Orbitalia, mutta tunnistettavaa ja aivan tarpeeksi toimivaa Orbitalia. Optical Delusion tuli tänä vuonna, mutta pidän enemmän sitä edeltäneen Monsters Existin nimestä, koska se on viittaus duon The Box -musiikkivideoon. Hartnollit jammailivat Lontoon olympialaisissa Stephen Hawkingin kanssa ja edustivat The Chemical Brothersin ja Underworldin kanssa Brittien musaskeneä.
Wip3out: Avenue
Avenue on ihan jees, mutta Paul van Dykin tranceura on mennyt minulta iloisesti ohi. En ole pahemmin tutustunut tai ottanut selvää, mutta nuivan fiilikseni perusteella olen ajat sitten tuominnut geneeriseksi tai mielenkiinnottomaksi ja jättänyt sikseen. Ehkä en vain yleisesti ottaen välitä trancesta, jos se ei ole Sashan Xpander. Van Dykilta on tullut tasaiseen tahtiin levyjä, Off the Record näemmä viime vuonna.
WipEout 2097: The Third Sequence
Halloween-illanistujaisissa katsottiin pari viikkoa sitten Blade ja hämmennyin lopputeksteissä drum ’n’ bassista suuresti ja ajattelin biisin kuulostavan tutulta. Sen oli pakko olla Photekia ja orienttisoundit yhdistivät kipaleen mielessäni Ni Ten Ichi Ryuhin ja kun lopputekstit olivat liukuneet nimen kohdalle, myhäilin hyväksyvästi. Vanha mekaanisen tekninen Photek on ihan parasta nykivää säksätystä, mutta kaikki usko Rupert Parkesiin meni, kun vuoden 2000 Solaris-levyllä Mine to Give aiheutti niin kovan ummetusreaktion Robert Owensin nahkealla läpsyttelyölinällä. En ole uskaltanut koskea Photekin tuoreempaan tuotantoon, vaikka uusin vuoden 2012 KU:PALM ei ole tuoretta nähnytkään. Sittemmin hän on säveltänyt musiikkia pariin elokuvaa ja tv-sarjaan. Toivottavasti niissä ei ole Robert Owensia.
WipEout 2097: Firestarter (Instrumental)
Ihmelapsen keulakuva poistui keskuudestamme maaliskuussa 2019, kun bändin laulaja/tanssija Keith Flint otti ja hirtti itsensä. Musiikkimaailma järkyttyi ja epäilemättä The Prodigyn seuraava levy on Flintin muistolle, mutta sitä ennen Liam Howlettilla ja muulla bändillä pukkaa keikkaa. No Tourists ehti tulla vuotta ennen Flintin menoa. The Fat of the Land ja Music for the Jilted Generation ovat minulle parhaita ja nämä uudet eivät ihan lähde samalla tavalla, vaan jäävät uhoamiseksi.
Ja jotta musiikkilistauksessa ei unohdeta pelejä, Assassin’s Creed Valhallassa tehdään The Prodigylle kunniaa samannimisessä sivutehtävässä, joka tapahtuu Essexissä, josta bändi on kotoisin. Hassuhiuksinen musiikkiukkeli mesoaa piispalle, joka pitää tämän bändiä vähemmän kristillisenä. Sankarimme Eivor päätyy enteellisesti (Omen) läpsimään piispaa (Smack My Bitch Up) ja soittoniekat päästävät kovin tutunlaisen lurituksen. Kieltämättä pelin epätasaisten ja loputtomien sivutehtävien tähtihetkiä.
Wip3out: Lethal Cut
Propellerheads on se bändi, jonka Spybreak!-biisi soi The Matrixin aula-ammuskelussa. Propellerheadsin Decksandrumsandrockandroll vuodelta 1998 on propellikaksikon ainoa (ja varsin erinomainen) levy, josta pääsi muutama muukin biisi maailmalle mainoksiin ja elokuviin. Toinen heistä esiintyi Orbitalin Phil Hartnollin Long Rangen livejutuissa, mutta noin muuten internet vaikenee, en viitsi googlata taustatutkimusta liikaa ja Propellerheads on kuollut. Gran Turismo 2:n Big Dogs -biisi on ihan hassu myös.
Wip3out: FEISAR, Icaras, Auricom, Goteki 45, Pirhana, Xpander
Sashalta ei ole tullut kuin kolme studioalbumia, joista Scene Delete vuonna 2016, mutta jotenkin on DJ:n tuotanto jäänyt WipEoutien ulkopuolella välistä. En ole edes missään törmännyt, mutta sen siitä saa, jos ei DJ-touhuja seuraa. Väliäkös tuolla, kun Xpander on xbanger ja Wip3outin antigravitaatioalustallien mukaan nimetyt biisit ovat nekin yllättävän hyviä ja melkeinpä kuulostavat esikuviltaan, Icaras suosikkini.
WipEout 2097: Tin There (Underworld Edit)
Wip3out: Kittens
Underworldin lahja kollektiiviseen tietoisuuteen lienee Trainspottingissa soinut Born Slippy .NUXX, mutta Underworld on tehnyt vuosien mittaan hyvin paljon muutakin, pitänyt tasonsa ja tyylinsä ja on ennen kaikkea menossa mukana yhä, vieläpä kunnianhimoisella otteella. Vuosina 2018 ja 2019 he julkaisivat viisiosaisen jatkuvan musiikki- ja videoprojektin nimeltä Drift, jonka box set sisältää hulppeat seitsemän cd-levyä ja yhden dvd:n. Underworld oli myös mukana Danny Boylen ohjaamassa Isles of Wonder -esityksessä Lontoon olympialaisten avajaisissa. Komean synesteettinen Rez-raideräiskintäpeli on myös saanut nimensä Underworldin biisistä.
…Disko ei ole kuollut.
Kirjoittaja: Juha Kuosmanen
Akateemiset pelaajat ry 